Olen pienestä pitäen halunnut olla äiti. Oman äitini kanssa mulla on aina ollut läheinen suhde, on pystytty kertomaan kaikki asiat puolin ja toisin. Samanlaisen suhteen haluan ylläpitää myös omien lasteni kanssa.
R:n kanssa tavattiin, kun mä olin 17 ja R viittä vaille 20, toisin sanoen siis kakaroita vielä. Päätä pahkaa piti mennä kihloihin, siis 3kk seurustelun jälkeen ja tästä 4kk päästä oltiin jo avopari. Lapsista puhuttiin heti, selvää oli, että molemmat lapsia halusi ja mielellään melko piankin. Oltiin oltu yhdessä 2,5v, kun päätettiin jättää ehkäisy pois. Mä vähän varovaisemmin odottelin plussaa, kun taas R lähes päätti, että raskaaksi tullaan heti. Noh, niin tultiinkin. Olin siis juuri täyttänyt 20. Nuori ja naiivi. Alku- ja keskiraskaus meni hyvin. Ajattelin, että kaikki menee oppikirjojen mukaan, siis raskaus, synnytys ja elämä sen jälkeen; musta tulisi pullantuoksuinen kotiäiti, joka rakastaisi lastaan ehdoitta.
Loppuraskaus ja synnytys kuitenkin oli jotain aivan muuta. Mä sairastuin raskausmyrkytykseen, joka päättyi 2vrk kestäneeseen synnytyksen käynnistämiseen, joka taas johti kiireelliseen sektioon vauvan sydänäänten laskujen takia. R ei päässyt mukaan leikkaukseen ja ehkä hyvä niin. Pieni poika syntyi vaikean sektion tuloksena. Poika elvytettiin ja kuljetettiin heti isompaan sairaalaan. Siitä alkoi kasvunpaikka äitinä ja puolisona. Pojalle ei onneksi jäänyt mitään ongelmia vaikean syntymän johdosta, vaan kasvoi ja kehittyi normaalisti. Äiti taas ei.
Kaikki tuntu jotenkin hirmu raskaalta, oltiinhan me lähellä menettää meidän esikoinen. Sitä pientä ihmistä olis pitäny rakastaa täysillä, mut jokin vei multa sen ilon. Synnytyksen jälkeinen masennus. Apua ei siihen neuvolasta saanut, koska en halunnut vahingoittaa itseäni tai lastani. Siitä piti siis selvitä itse. Onneksi mulla on ihana mies ja ihanat vanhemmat, jotka autto mut sen yli, aikaa se vei, mutta me nujerrettiin se. Ikävä kyllä se jätti jälkensä mun ja pojan suhteeseen, sitä paikataan edelleen, vaikka P on jo 7. Rakastan poikaani kyllä täysillä ja 100% <3
Toinen raskaus alkoi P:n täyttäessä vuoden. Silloin mä jo hiukan pelkäsin keskenmenoa ja muita ikäviä asioita. Aika kuitenkin riensi pienen pojanvilskarin kanssa :) Nt-ultran jälkeen saatiin kuitenkin hieman huonoja uutisia. Nt oli normaali eikä mun ikäkään (21v) tuonut vielä suurta riskiä, mutta jotain häikkää oli, sillä suhdeluku downiin oli melkoisen pieni. Th valmisteli meitä koko raskauden ajan sen varalle, että meille voisi syntyä down-vauva. Joskus sen unohti, mutta joskus se kiusasi. Me kuitenkin otettaisiin vastaan se mitä meille annettaisiin. Tämä raskaus sujui näistä ajatuksista huolimatta hyvin ja jatkui vielä 10pvää yli lasketunkin. Tämäkin käynnistettiin, mutta toisin kuin edellisellä kerralla, tämä päätyi ihanaan ja helppoon alatiesynnytykseen ja meille syntyi ihana ja terve tyttö.
Nyt piti sitten opetella olemaan kahden lapsen äiti ja jakaa itsensä tasapuolisesti vauvalle ja reilu puolitoistavuotiaalle uhmikselle :) Hyvinhän se meni ja säästyin synnytyksen jälkeiseltä masennukseltakin, onneksi! Lapsiluvunkin piti jo olla täysi, olihan meillä terve poika ja terve tyttö, molemmille riitti aikaa ja rakkautta.
Kuitenkin viime vuoden elokuussa annettiin perheelle mahdollisuus kasvaa. Pian alettiinkin odottaa meidän rinsessaa. Pelot oli kasvaneet ja oli pakko varata varhaisraskaudenuä. Siellä oli pieni ihmisenalku. Kivi putosi sydämeltä ja pahoinvoinnin lomassa uskalsi jo iloita raskaudesta. Kaikki kuitenkin muuttui 12.raskausviikolla, kun kovat vatsakivut alkoivat. R:n kanssa jo pelättiin pahinta, mutta kipu helpotti melko pian, eikä mitään vuotoja ollut, vielä. Parin tunnin jälkeen ne alkoivat ja soitin heti päivystykseen, jossa ottivatkin heti meidät vastaan ja päästiin uä:een. Uä:ssä näkyi vilkutteleva sikiö, jolla oli kaikki hyvin <3 Pelko ei kuitenkaan väistynyt koko raskauden aikana, eihän verenvuotoa kuulu raskauden aikana olla!!
Tämäkin raskaus valui ohi lasketun ajan. Ja tämäkin käynnistettiin. Lähes saman kaavan mukaan päättyi, kuin edellinenkin. Ihana pieni rinsessa syntyi helpohkolla synnytyksellä.
Näin alkoi elämä kolmen lapsen äitinä. Joskus kuvittelin, että äitiyden huolet loppuu synnytykseen, mutta olin niiiin väärässä. Nehän oli pieniä huolia ne! Nyt on ajankäytön jakamisen kanssa huolia, P käy koulua ja vaatii veronsa kouluhommien kanssa, V vaatii omansa tissittelyn ja vuorovaikutuksen kanssa. Tuntuu, varsinkin tämän päivän jälkeen, että N jää nyt hieman omilleen, eikä niin saisi olla. N:n kanssa tämä päivä on ollut itkupotkuraivareita, pikkusiskon kiusaamista ja äidin hermojen venymistä. R on siis luonnollisesti iltavuorossa, joten koti ja lapset on nyt täysin mun vastuulla, hatunnosto yh-äideille ja -iseille!!!
Aikaa siis ei ole, mutta onneksi rakkautta on! Ja sitä on paljon! Ja huolia, niitä on paljon, eikä ne lopu äitinä koskaan!!
Mutta kaikkine ongelmineen, huolineen, ajankäytön ongelmineen ja lasten tappeluineen tä on mun elämäni parasta aikaa, kun saan olla äiti <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti